Viimeiset kymmenen kilometriä ja olen ovellasi.

Sadan kilometrin ultrakävely Leppävaarasta Tokoinrantaan 2026 ei ollut pahimmillaan jaloille vaan päälle. Kun 90 kilometriä oli täynnä, jäljellä oli edelleen kaksi tuntia kävelyä - eikä matkaa voinut ratkaista vauhdilla.

Kolmisen viikkoa sitten lähdimme pienellä porukalla tyhmäilemään Leppävaaran asemalta kohti Tokoinrantaa. Tavoitteena sata kilometriä kävellen.

Ei siis juosten, vaan kävellen. (Olennainen tarkennus.)

Perillä oltiin noin 25 tuntia myöhemmin. Välissä ehdittiin kävellä, jutella, syödä (monta kertaa kultaisten kaarten alla), vaihtaa sukkia, välpätä vaatteita, ihmetellä reittiä ja jatkaa kävelyä. Uudestaan ja uudestaan.

Tahti pidettiin tietoisesti rauhallisena, eikä fyysinen puoli ollut aivan oletetun paha. Ja joo, sata kilometriä on sata kilometriä, kaikesta huolimatta.

Retken haastavin osa itselleni ei ollut jalat, vaan pää.

Juostessa voi aina pahimman vitutuksen tai tylsyyden hetkellä juosta kovempaa (jos pystyy). Ei aina järkevää eikä kropalle suotuisaa, mutta mahdollisuus on olemassa. Voi kiristää tahtia, tehdä pienen sopimuksen itsensä kanssa ja lyhentää epämukavuutta edes vähän. Ajatella malliin “tuon mäen jälkeen reippaammin”, “seuraava kilometri vähän paremmin”, “tästä tuolle tolpalle.”

(Itseäni lainaten: jokainen juostu metri on metri vähemmän kävelyä.)

Sama ajattelu vauhdista ei oikein toimi kävellessä. Vauhtia voi nostaa vähän, taukoa voi lyhentää vähän, evästä voi syödä liikkeessä ja silti totuus pysyy suunnilleen samana: matkaa on jäljellä ja siihen menee aikaa. Paljon aikaa.

Kävely ei tarjoa samoja vaihtoehtoja kuin juoksu. Kävely pakottaa elämään sen kanssa, että tämä kestää.

Todellisuus? Niin, se iski vasten kasvoja 90 kilometrin kohdalla Keilaniemessä, entisen Nokian pääkonttorin vieressä. Ysikymppiä täynnä oli pienen juhlan aihe - aika paljon tehtynä ja liike jatkui edelleen.

Nyrkit yhteen, kuva someen ja taapertamaan. Pieni päässä suoritettu lasku jäljellä olevasta ajasta johti mielialan lässähdykseen: viimeiseen kymmeneen kilometriin menee vielä kaksi (2) tuntia.

Kaksi tuntia on usein lyhyt aika. Se menee kokouksessa vahingossa ja junassa hukkuu Tampereen ja Helsingin välille. Hyvässä seurassa katoaa kuin virtsa talvella lumeen.

90 kilometriä täynnä!

Siinä vaiheessa kun takana on 90 kilometriä kävelyä ja edessä on vielä kymmenen lisää, kaksi tuntia ei ole lyhyt aika vaan lähinnä henkilöön menevä loukkaus.

Kestävyystyhmäilijän pää tuli apuun tarjoten vanhaa ratkaisua: mennään kovempaa, niin tämä loppuu edes joskus.

Ei menty.

Tai no, mentiin pikkuisen kovempaa. (Isossa kuvassa ei merkitystä.)

Tyhmäilyn pääsääntö oli kuitenkin paljon tylsempi: pysy liikkeessä ja hyväksy, että hommaan menee se aika mikä hommaan menee.

Taas ollaan vanhassa tutussa teesissä: liike ei lakkaa. Usein väärin ymmärretty, ikuisena ja loppumattomana puskemisena. Kovempaa, enemmän ja pidemmälle.

Ei tarkoita aivan sitä, ainakaan minulle.

Liike ei lakkaa tarkoittaa enemmänkin sitä, että kokonaisuus jatkuu. Välillä pysähdytään, syödään, vaihdetaan sukat, katsotaan reittiä ja nojaillaan hetki johonkin kylmään kaiteeseen.

Sitten jatketaan. Hitaasti, jos muuta ei ole tarjolla.

Tokoinrantaan päästiin lopulta ilman suurta draamaa. Kukaan ei huutanut Adriania, veri pysyi enimmäkseen oikeissa paikoissaan eikä hidastettua maaliintuloa nähty. Vain hieman väsyneitä ihmisiä kävelemässä viimeisiäkin metrejä.

Siksi varmaan jäikin mieleen!

Kaikkea ei ratkaista vauhdilla. Joskus on jäljellä kymmenen kilometriä, eikä matka lyhene ajattelemalla kovemmin.

Silloin kävellään.

Liike ei lakkaa <3

Taapertaja pääkaupunkiseudun yössä alkukesästä 2026.