Kolme painallusta, pitäisi riittää.

Tässä kirjoituksessa pohdin ikääntymistä, kestävyysurheilua ja arjen vertauskuvia yhden vanhan ruohonleikkurin kautta. Teksti käsittelee sitä, miten vuosien myötä oppii luottamaan omaan kokemukseen ja siihen, että liikkeelle lähteminen on usein tärkeämpää kuin täydellisen olon odottaminen.

Kolme painallusta, pitäisi riittää.

Kotona Messukylässä on vanha ruohonleikkuri. Sellainen, jota ei juuri huolleta, seisoo talven pihavajassa ja keväällä kiskotaan ulos. Vähän ryyppyä, pari nykäisyä narusta, enimmät kuivuneet ruohot pois pohjasta. Tuoretta bensaa, vanhan päälle, tietenkin.

Tähän asti käynnistynyt joka kerta.

Torilla kävellessä tuli mieleen, että alan itse muistuttaa sitä leikkuria.

Kestävyystyhmäilyä on takana sen verran, ettei kroppa enää aamuisin herää yhtä innokkaasti kuin joskus ennen. 37 kilometrin lenkkikerhon kesälenkki tuntuu jaloissa eivätkä kevään aikana tehdyt tyhmäilyt helpota asiaa. Ensimmäiset askeleet ovat jäykkiä ja aika moni paikka ilmoittelee itsestään.

Sitten vaan liikkeelle.

En enää odota täydellistä tunnetta tai sitä, että olisin erityisen vetreä. Vähän niin kuin sen ruohonleikkurin kanssa: käyntiin vaan.

Kyllä se siitä lämpenee. (Vähän savuttaa välillä, tosin.)

Siinä lienee yksi ikääntymisen hyvistä puolista: oppii luottamaan siihen ettei kaikkea tarvitse virittää viimeisen päälle. Uskaltaa jo luottaa siihen, että kone tekee kyllä työnsä.

Vaikkei enää käynnistykään ensimmäisestä nykäisystä, ainakaan ilman ryyppyä.

--

Pistetään vielä neljäs, Ilkkasi.