Ennen tekoälyä oli Matka meren alla.

Vuonna 1985 Tampereen keskussairaalassa käteen osui Matka meren alla, Valitse oma seikkailusi -kirja, jossa lukija sai päättää seuraavan juonenkäänteen. Vuosikymmeniä myöhemmin sama rajatun valinnan tunne palaa tekoälyn kanssa: vaihtoehtoja on paljon, mutta pelikenttä ei ole rajaton.

On vuosi ’85, kauan on aikaa siis.

Olen Tampereen keskussairaalassa tutkimusten vuoksi vähän pidemmän pätkän. Lapselle sairaala on outo paikka: aika kulkee hitaasti, käytävät tuoksuvat ihmeelliseltä ja aikuiset puhuvat melko käsittämättömiä asioita.

Jotain tekemistä tarvitsin aikana ennen kännyköitä, pleikkareita ja laajemmin käytössä olevia VHS-nauhureita.

Äitini löysi sairaalan kirjakaupasta, lahjamyymälästä tai mistä lie kirjan ja toi sen mukanaan vierailuaikaan. Nimi oli Matka meren alla ja tyyppi oli Valitse oma seikkailusi. (Tai vähän toisin sanottuna: kirja, jossa minä sain päättää.)

Useimmat tuskin tietävät (tai muistavat) mistä oli kyse, joten kerrotaan!

Idea oli yksinkertainen ja hieno: tarina ei edennyt suoraan sivulta toiselle, vaan lukija sai tietyissä kohdissa valita mitä tapahtuu seuraavaksi.

Avaatko sinisen oven? Mene sivulle 27. Avaatko punaisen oven? Mene sivulle 31. Palaatko takaisin? Mene sivulle 33.

Minä menin. Makasin sairaalassa sängyllä ja sukelsin meren alle.

Muistikuvissa kirjassa oli sukellusveneitä, vaaroja, päätöksiä, outoja reittejä ja vääriä valintoja. Todellisuus? Varmasti laimeampi, mutta lapsen päässä kirja oli merkittävä ja tarinat suuria.

Oikeastaan koko formaatti oli aivan käsittämätön (tai käsittämättömän hieno!). En vain lukenut tarinaa, vaan rakensin sitä.

Toki näin aikuisena ymmärrän vapauden olleen tarkkaan rajattua: kaikki vaihtoehdot oli kirjoitettu etukäteen. Sininen ovi johti johonkin, punainen johonkin muuhun ja typerä valinta nopeaan loppuun. (Tässä kohtaa jokainen itseään kunnioittava lukija piti tietenkin sormea edellisellä sivulla, ihan vain varmuuden vuoksi.)

Kokemus tuntui kuitenkin aidolta. Minä päätin, tai ainakin sain päättää valmiiksi valituista vaihtoehdoista. Tunne jäi mieleen yllättävän sitkeäksi ehkäpä siksi, että aika moni asia myöhemminkin on tuntunut samalta.

Valinnan hetki näyttää ulospäin vapaalta. Todellisuudessa vaihtoehdot ovat jo jollain tavalla rajautuneet: ajan, rahan, osaamisen, ihmisten, markkinan, oman rohkeuden tai pelon vuoksi. Harvoin edessä on ääretön määrä ovia (ja osa narisee epäilyttävästi).

Valinta pitää kuitenkin tehdä.

Arkista hommaa yrityselämässä. Ei “tällä valinnalla loppu” -tyyppisenä, vaan aika tylsänä perushommana.

Tämä, tuo vai se asiakas?  Sivu 27, 31 vai 33?

Usein jälkikäteen selitetään tehtyjen valintojen olleen strategian mukaista toimintaa. Sitäkin varmasti, mutta mukana on myös paljon sormi kirjan sivun välissä tehtyjä ratkaisuja.

Aarre, hirviö ja sillä yhdellä kertaa melkein takaisin samaan huoneeseen. (Tai siis siihen sormen kohdalle.)

Tekoälyn kanssa sama vanha tunne on palannut uudessa paketissa.

Kysyn jotain, saan vaihtoehtoja, valitsen suunnan, tarkennan, haarautan, palaan ja vaihdan reittiä. Vapauden tunne on iso, mutta eipä se vapaus rajaton ole. Malli, data, käyttöliittymä ja oma ajattelu rajaavat koko ajan sitä, mitä edes osaan kysyä ja mitä saan vastaukseksi.

Passiivinen lukija en kuitenkaan ole. Olen taas vähän niin kuin lapsi sairaalasängyssä Matka meren alla -kirjan kanssa.

Sormi sivujen välissä. Vähän liian tosissani, valitsemassa seuraavaa ovea.

Ehkä nuo kirjat opettivat jotain, mitä en silloin tietenkään osannut nimetä: rajattu valinta voi tuntua aidolta mikäli valinnalla on seuraus.

Saattaa riittää pitkälle.

Täysin avoin maailma kuulostaa hienolta, mutta lamaannuttaa käytännössä nopeasti. Anna ihmiselle kolme eri paikkaan johtavaa ovea ja hän alkaa ajatella: Sininen, punainen vai takaisin?

Yhden seikkailun alku, ainakin.

Ja missä kuljin milloinkin, mietin nyt, silloinkin. (Sormi sivujen välissä, tietenkin.)