Kukkula tuijotti takaisin.

Katselin kolme päivää Airbnb:n altaalta kukkulaa ja sen huippua. Neljäntenä aamuna lähdin. Reissu oli lyhyt, mutta muistutti yhdestä asiasta: tavoitteet eivät aina synny suunnitelmista tai kalenterista - joskus ne ilmestyvät näkökenttään ja pakottavat tekemään päätöksen. Juuri siinä kohtaa varmistus ja riskin tunnistaminen ratkaisevat, pääseekö huipulle (ja takaisin) vai ei.

Airbnb-talon takapihalla oli uima-allas. Altaan toisella puolella laakso, laakson takana kukkula ja kukkulalla huippu.

Kolme pitkää päivää huippu tuijotti pientä kulkijaa. Aamulla aamupalalla, päivällä reissusta palatessa ja illalla seuraavaa päivää miettiessä. Ei voi sanoa tavoitteeksi, mutta tuijotus tehosi: jos en huiputtaisi, jäisi vaivaamaan.

Neljännen aamun alussa vedin tossut jalkaan vähän ennen kuutta. Perusteina ihan puhtaat käytännön syyt: lennolle piti ehtiä ja lämpö nousi nopeasti yli +30 asteeseen. Edellisen illan spekuloinnin jälkeen vielä kumppanille aamulla viesti siitä mihin olen menossa ja mistä on järkevintä lähteä kasilta etsimään, jos en vastaa tai mitään ei kuulu.

Sitten matkaan. Laaksoa hissuksiin alas ja vastapuolta ylös.

Ensimmäinen huippu ei ollutkaan huippu, seuraavaa kohden siis! Aurinko nousee ja porottaa yhä kuumempana niskaan.

Lopulta oikea huippu löytyi ja kas, loppuvastustajana vielä parimetrinen kallioseinämä! Ei kovin ihmeellinen, mutta sellainen kuitenkin että joutuu kiipeämään.

Sitten? Niin, sitten päässä vilahti ajatus jonka ehkä olisi voinut miettiä jo aiemmin: kukaan ei oikeasti tiedä missä minä olen.

Olin ilmoittanut suunnan, en sijaintia. Nyt roikuin kalliosta, selän takana nouseva aurinko korvensi niskaa ja hiki valui silmiin. Pienen kapuamisen jälkeen huipun kylmä betoni kutitteli jalkoja. Pari kuvaa, viesti kotopuoleen ja takaisin alas. Kaikki hyvin.

Takaraivoon tykyttämään jäi hien lisäksi pieni “oho” ja “ups”. Ei ollut Mortal Kombat -termein aivan flawless victory, vaikka henki säilyikin.

Tästä sitten sujuvalla Linkkarikäännöllä työelämään ❤️! 

Tavoitteista puhutaan usein siististi ja ylevästi: mitattavina, kalenteriin kirjattavina ja arkea muuttavina. 

Kokemuksen mukaan moni tavoite on kuitenkin paljon vähemmän suunniteltu, kuten vaikkapa se koko ajan jostain kulmasta näkyvä ja olemassaolostaan muistuttava kukkula. (Siis se, joka jäisi harmittamaan jos ei kävisi kurkkaamassa miltä siellä näyttää.)

Kukkulassa ja kirjatussa tavoitteessa on myös yksi keskeinen ero: viimeiset metrit ovat usein eri lajia kuin ensimmäiset. Alussa kaikki on suunniteltua ja fiilis korkealla, lopussa mennään vikaa nousua yksin päätöksen kanssa ilman varmistusta. (Tai vielä pahempaa: luullun varmistuksen kanssa.)

Töissä ero on usein paljon tylsempi kuin vuorilla ja meneekin siksi helpommin ohi. Joskus on omasta mielestään jo sopinut kaiken, vaikka onkin sopinut vasta suunnan “kyllä se siitä” -tasolla. Viimeisessä päätöksessä huomaakin olevansa yksin päättämässä ilman selkeää tilannekuvaa. (Samalla ihmetellen miksei kukaan auta, vaikka kukaan ei edes tiennyt avuntarpeesta.)

Portugalin kallioseinän hups-hetki oli terve muistutus varmistuksen jäämisestä puolitiehen. Viestimilläni tiedoilla kalliolta tipahtanut tutkimusmatkailija olisi löydetty ehkä tuntien kuluttua, tai sitten ei.

Sittemmin olen yrittänyt muuttaa tapojani. 

Kukkulan tuijottaessa liian pitkään lähden kyllä vaiston perässä, mutta mietin myös varmistuksen hieman paremmin. Kerron missä menen, mitä yritän ja milloin viimeistään palaan. Ei mitään hämmästyttävää, mutta sen verran että apu pääsee paikalle. (Kertomisen jälkeen yritän myös pitää kiinni viestimästäni, vaikka toinen kukkula olisi houkuttelevampi. Kannattaa muuten katsoa 127 tuntia!)

Huipulle saa ja pitää mennä jos siltä tuntuu, mutta takaisin pitää myös päästä. (Mieluiten omilla jaloilla.)

--

Seuraavaa kukkulaa odotellessa, Ilkkasi

Tuijota kukkulaa tarpeeksi pitkään ja kukkula tuijottaa takaisin.