Hyvä valmistautuminen on kaiken a ja o.
Oman Alppijuoksuun valmistautumiseni kruunasi viimeinen kesälomaviikkoni heinäkuun lopulla 2021.
Ohjelmassa oli neljän-viiden tunnin reipastahtinen pyörälenkki päivästä toiseen ja lenkin päälle vähintään puolen tunnin juoksu. Kroppa tottuisi kumuloituvaan rasitukseen ja juoksu kulkisi vuorilla vielä väsyneenäkin.
Hyvä, hyvä - ei helppoa, mutta tarpeellista!
Kappas, kesän kuumin viikko.
Mutta mitäs siitä; vuorillakin voi olla kuuma.
Lähdetään!
Sunnuntaina sauvarinnettä lämmittelyksi Hervannan Alpeilla tunnin verran ja yhtä pitkä juoksulenkki. Maanantaina pyörää Tampereen legendaarisilla reiteillä ja juoksua.
Tiistaina pyörällä mökiltä ja juoksua.
Keskiviikkona pyörää Pirkanmaalla ja juoksua.
Torstaina?
Niin, torstaina perinteinen saariston iso rengastie vanhan ystäväni kanssa.
Auto murahtaa käyntiin aamulla neljän ja viiden välissä Tampereella ja Turussa ollaan sitten virkeänä varttia vaille seitsemän uskollisen maantiepyörän selässä.
Helvetin kuuma päivä, mukana peräti yksi juomapullo (pelkkää vettä, tietenkin) ja pikkuisen energiaa takataskussa.
Miksi ei enemmän ja mitä ihmettä muutenkin?
No ihan vain siksi ja sitä, että aikaisemmin sama 200 kilometrin lenkki oli tehty yhden lounastauon kanssa suht leppoisasti.
Ei tällä kertaa.
Tänään käytäisiin nopeasti kaupassa Nauvossa.
Onneksi K-kaupp(i)a(s) tarjosi täydennystä pulloon ja vähän energiaa, mutta vaje oli ilmeinen. Pullossa oli sisällä jotain, äijä alkoi olla tyhjä.
Siitä vaan eteenpäin, kuitenkin!
Pyörä kulki kunnes viimeisellä saarella takareisi kramppasi. Viimeisen lossin jälkeen ylämäessä vasen ja oikea pohje ilmoitti vuorotellen notta jotain väärää oli tapahtunut heillekin.
Ei kiva.
Seuraavilla kilometreillä kramppien määrä lisääntyi jäljellä olevien kilometrien vähentyessä. Kalkkikaivoksilla matka vaihtui makailuksi.
Jatkui silti.
Nopea tilanneanalyysi: satula oli puolisen senttiä liian ylhäällä bikefitting-kokeilujen jäljiltä. Jalan lihakset venyivät liikaa joka polkaisulla eikä pohje rentoutunut.
Kramppi, muttei vielä nyrjähdystä.
Sivuhyppy:
Tiesittekö, että Turun Hirvensaloon johtava silta on itsessään lievä ylämäki keskustasta sitä lähestyttäessä? Minä en.
Takaisin fillarin selkään: mennään todella hissukseen. Lieväkin paine ja pohje kiskaisee kivun uudelle tasolle.
Lopulta perillä rivitalon pihassa, vain tunnin aikataulusta jäljessä.
Suihkuun, syömään, sohvalle ja lopulta kotiin autolla yömyöhään.
Illalla uni ei tullut.
Epäilys kalvaa - onko minusta siihen?
Jaksanko?
Mitä tapahtui?
Ehkä paras valmistautuminen.
Ikinä.
Entäs sitten? Jäikö painamaan mieltä, söikö epäilys sielua?
Jäi. Söi.
Hypätään taas!
Helsingin Sanomien toimittaja kävi tekemässä pienestä juoksuporukastamme haastattelun ennen vuorille lähtöä Peuramaan laskettelukeskuksessa. Pari tuntia ravattiin rinteitä ylös-alas. Kuvia syntyi muistikortille, keski-ikäiset miehet hymyilivät ja hikoilivat.
Lopun haastattelussa toimittaja kysyi valmistautumisesta. Vastausten perusteella viikkokilometrejä oli mahdollisesti tarpeeksi ja valmistautuminen henkilöstä riippuen riittävää.
Voisiko siihen kuitenkaan luottaa?
Voisi, koska pohja kantaa.
Kestävyystyhmäilyssä ja yritysmaailmassa valmistautuminen on kokonaisvaltaista ja kokoaikaista. Vuosien kokemusta ei pyyhkäistä kuukaudessa tai viikossa pois. Jokainen päivä ja tunti kasvattaa pohjaa.
Ja se pohja kantaa.
Pelkillä pohjilla ei vuorten yli kuitenkaan juosta.
Pelkillä pohjilla ei saada uutta työtä eikä menestytä seuraavassa.
Pohjien lisäksi tarvitaan tarkkaa valmistautumista.
Vaikka epäilys painaa mieltä, pitää edes pikkuisen uskoa.
Itseensä.
Kokemukseensa.
Valmistautumiseen.
Ne kantavat kyllä.
Comments