Sade.
Taukoamaton sade.
Vettä, lunta, räntää.
Siltä tuntuu välillä muistellessani omaa aktiivista luisteluaikaani.
Ensimmäinen harjoitus johon osallistuin, kesällä 1990;
satoi vettä kaatamalla.
Valmentaja toivoi että tulisin silti seuraaviinkin reeneihin (“ei aina sada vettä, mutta kyllä me sateellakin reenataan“).
Minä tulin.
Ei satanut.
Pispalan portaat, useita vuosia myöhemmin, useiden vuosien kuluessa.
Sataa vettä.
Ei aina sada, mutta useimmiten.
Muistoissa ainakin.
Portaita juostaan ylös, ylös.
Alas tullaan hiljaa, palautellaan.
Ylös, ylös.
Viimeiset portaat; maalisuora. Kuvittele kilpakaveri rinnalle, viimeisillä voimillasi luistelet ohi.
Ylös.
Maaliin!
Pärnävaara, Liperi, 1994. Rullaluistelun SM-kilpailut.
Sataa vettä.
Luistelen ohi valmentajani ja huoltajana toimivan isäni:
“Vielä yksi kierros! Se on viimeinen!“.
Sataa vettä.
Voitan.
Palkintojenjako myöhemmin videolla.
Nuori, hontelo minä nousee palkintopallille. Kädet arasti kohti taivasta.
Sataa vettä.
2009. Aktiiviura on ohi, Lukonmäki kutsuu.
Rullaluistimet humisevat tutusti alla, maisema vaihtuu.
Salama välähtää selkäni takana.
Oliko se kamera?
Ehkä.
Mäki häämöttää edessä; vielä viimeiset metrit. Reisissä hapottaa, viimein loppu.
Takanani keskustan yllä välkkyy.
Sataa vettä.
“Tule nyt vielä reeneihin, ei aina sada vettä.”
Minä tulin.
Ei satanut.
Ihan aina.
--
Julkaistu kasvattajaseurani Tampereen Sisun 50-v juhlakirjassa “Kunniakirja”
(Taina Kanerva, 2010).
Rullaluistelun SM-kisat Hervannassa 1995. Ilkka kuvassa punaisessa asussa.
Comments