Se saattoi olla lauantaiaamu, Keskustorin McDonald'sissa kuitenkin.
Olin liikenteessä silloisen yhtiökumppanini kanssa. Kello oli paljon ja paikkoja ravintolassa vähän.
Ääntä ja humalaista mökellystä sitäkin enemmän.
Tilasimme annokset ja istahdimme alas ikkunan edessä olevaan pystypöytään. Pöydän takana vaaleneva aamu ja Keskustori.
Vieressä istuva meitä hieman nuorempi juhlija alkoi vääntää juttua, ei mitään muistikuvaa mistä.
Jostain.
Joka tapauksessa edettiin vaiheeseen, jossa olemuksemme ja tapamme olla ilmeisesti ärsytti kaveria kovasti. Alkoi ihmetellä ääneen kuinka täynnä olemmekaan itseämme;
toisella on permanentti vielä 2000-luvulla ja toisella aurinkolasit yölläkin.
No joo.
Ystäväni S:n hiusmuoti lienee aivan luonnollista perua (terveiset sinne Kalifornian auringon alle!) ja omat aurinkolasini ovatkin sitten astetta pidempi tarina.
Seuraavassa tarinan lyhennetty versio - koska miksi ei!
Kelataanpa takaisin jonnekin 80-luvulle.
Aurinko häikäisee aina ja paljon. SIlmiä tuntuu kutittavan koko ajan.
Kaikissa ulkona otetuissa kuvissa toinen silmä on kiinni ja toinen sirrillään.
90-luku ja silmälasit; optikko epäilee jotain ja passittaa silmälääkärille.
Keratoconus.
Aha!
"Kartiopullistuma eli keratoconus tai keratokonus (kreikan sanasta keratos ’sarvi’ ja latinan sanasta conus ’kartio’) on hitaasti paheneva silmänsarveiskalvon pullistuma, joka heikentää näkökykyä. Taudin edetessä sarveiskalvo ohenee ja sen kaareva muoto alkaa muistuttaa enemmän kartiota. Näkö voi samentua niin paljon, ettei esimerkiksi näe enää lukea tai ajaa autoa, mutta pitkällekään edennyt kartiopullistuma ei kuitenkaan aiheuta täydellistä sokeutumista, sillä se on silmän pintarakenteen vaurio eikä vaikuta näköhermon toimintaan lainkaan."
-- wikipedia
Noh, silmälaseilla korjaantuu eikä se näkö huono ole vieläkään. Harrastuksissa pärjää ilmankin, etenkin kun pyöräillessä, rullaluistellessa ja jäällä pakko kuitenkin pitää jotain. Piilolinssit toimivat.
1999, Hyrylä ja Suomen puolustusvoimat.
Pääsykokeet menevät mukavasti ja pääsen haluamaani yksikköön.
Erillisessä lääkärintarkastuksessa juuri kyseistä järjestelmää varten oleva näkötesti; ei riitä näkö oikeassa silmässä.
"Noh, eikö sulla siinä toisessa oo normaali näkö? Käytä sitä!"
Käytin, pääsin läpi.
Tilkka, "Keratoconus siellä on edelleen" toteaa lääkäri. Katsotaan hoitoa, ei vaadi toimenpiteitä tässä vaiheessa mutta kirjoitetaan laput kuitenkin.
Tarkastuksissa pitäis käydä.
Vuosia opiskelua, liikuntaa, lopputyö. Ihmissuhteita, elämää.
Keväällä silmälasit eivät oikein enää auta ja lopputyö viimeisillään.
Harhakuvat valojen ympärillä lisääntyvät, hämärässä ei oikein näe.
Silmälaseilla ei korjausta synny.
Lopputyö hyväksytään, työkoneen näytöllä fonttikoko kasvaa. Jotenkin pärjää, silmät väsyvät.
Autolla ei ole enää kiva ajaa edes päivällä.
Lääkärikäynti; keratoconus edennyt niin pitkälle että näkö heikkenee nopeasti.
Suositus leikkauksesta: sarveiskalvo pitäisi vaihtaa.
"Mitä jos en mene leikkaukseen?"
"No sitten et enää näe mitään kun sarveiskalvo puhkeaa"
"Siis sokeudunko?"
"Et tietenkään. Et vain näe mitään!"
Jep jep.
Esikoinen syntyy, jonossa ollaan tukevasti mutta jono on pitkä.
Hermo menee parin kuukauden jälkeen. Motivaatiokirje sopivalle viranomaiselle - nyt ei liene paras hetki menettää työkykyä yhteiskunnan ja veronmaksun kannalta?
Toimii.
Kutsu tulee kahden viikon sisällä.
Leikkaukseen kolmen päivän päästä.
Ai saatana, mitä se tarkoittikaan?
Sarveiskalvo vaihdetaan. Oma irrotetaan, tilalle vaihdetaan luovuttajan sarveiskalvo. Kaksilla ompeleilla kiinni, vuoden prosessi.
Paine silmässä ei saa nousta - ei liikuntaa.
Riskit irtoamiselle pitää minimoida - ei liikuntaa.
Leikkaus TAYS:ssa. Heräämössä tuntuu tukkoiselta ja silmä on puutunut eikä sillä näe oikein mitään.
Läheinen henkilö tekstaa linkin, jossa kerrotaan auto-onnettomuudessa menehtyneistä nuorista. "Sun sarveiskalvo tuli varmaan tuolta!"
Ehkä.
En olisi halunnut tietää.
Sairaalassa kolme-neljä päivää vahvasti kipulääkittynä. Liian pieniä annoksia, käyn viereisellä pedillä oleskelevan saman operaation käyneen suurin piirtein saman ikäisen kaverin kanssa pyytelemässä lisää ja lopulta pöllimässä pieniä annoksia.
Kotiin päästessä kipu iskee, mitä ihmettä?
Ah, grammaiset panacodit kuulemma pitävät kivun loitolla!
Silmään sattuu, tikit hiertävät luomia ja näkö on heikko. Tuntuu pahalta kun ei pääse liikkumaan eikä pientä poikaa saa itse edes nostaa.
Arki asettuu, oma mieli ei. Omat tavat levätä ja hoitaa omaa jaksamista ovat eri kuin silloisella puolisolla; ei toimi, ei. Mieli sukeltaa ja parisuhde kärsii.
Myöhemmin; toiset tikit otetaan pois. Sattuu ja tuntuu häijyltä.
Puudutusta ei anneta, luomenlevittäjät pitävät silmän auki.
Nips, lanka poikki.
Nyks, lanka ylös pinseteillä.
Tärisyttää, melkein vieläkin muistellessa.
Myöhemmin, loput tikit pois silmistä. Vihdoin pääsee liikkumaan!
Ero.
Ensimmäinen maraton Maarianhaminassa loppusyksystä 2008.
"Et sä sitä juoksemalla irti saa".
Ei enää silmälaseja, näkö on aika hyvä.
2009, toisen silmän vuoro. Tällä kertaa hiotaan ja kovetetaan, laitetaan intacs-levy tukemaan silmän muotoa.
"Tiedäks kaarituetut rintaliivit? Toi intacs-levy tukee sun silmän muotoa samalla tavalla kuin ne rintsikat rintaa".
No hyvä!
Tarkastuksia vuoden-parin välein.
Näkö ok.
Siirresilmässä keratoconus kuitenkin etenee taas.
Edessä laserointi ja kovetus.
Tämähän on helppo juttu, menee iisisti ja sitten on ohi!
Joo, paitsi että sattuu saatanasti. Laserin poistaman sarveiskalvon pintakerroksen haju syöpyy muistiin.
Makaan hiljaa sohvalla silmät kiinni. Sattuu.
Lopputulos hyvä, mutta samalle illalle suunniteltu Metallican keikka jää väliin.
Tarkastukset jatkuvat, eteenpäin, ei hätää.
Elämäni loppuun asti - tai kunnes tauti etenee.
Niin, ne aurinkolasit?
Helmikuun ensimmäinen aurinkoinen päivä? Vesi vuotaa silmistä, sattuu.
Pimeä elokuvateatteri, kirkas välähdys? Vesi vuotaa silmistä, sattuu.
Myöhäinen ilta, väsynyt olo? Vesi vuotaa silmistä, sattuu.
Sateinen lokakuinen päivä? Vesi vuotaa silmistä, sattuu.
Keratoconus-potilailla silmät ovat kaiketi aina hieman valoherkemmät, koska valo taittuu eri tavalla linssillä. Leikatut silmät, etenkin siirtopotilailla, ovat sitten vieläkin herkemmät.
Oma aurinkolasikauteni kestää ulkotiloissa noin helmikuusta marraskuulle, hieman vuodesta riippuen - sisätiloissa oikeastaan koko vuoden.
Aurinkolaseja löytyy kotoa varmaankin kymmenet ja autosta kahdet - tapa toimia tämäkin.
Tehdäänpä nopea paluu takaisin sinne Keskustorin Mäkkiin;
oltiin olevinamme, kyllä.
Täynnä itseämme? Kyllä.
Permanentin tarjosi kuitenkin luonto.
Aurinkolasit sponsored by keratoconus - since 1979!
Comments