top of page
  • Writer's pictureIlkka Kaikuvuo

Olisiko teillä hetki aikaa puhua mielenterveydestä eli ultra blues

Olisiko teillä hetki aikaa puhua mielenterveydestä?


Ai ei?


No ei se mitään, puhun silti.


Tarkemmin sanoen puhun omasta mielenterveydestäni ja liikunnasta. (Tietenkin, sillä olenhan kokemusasiantuntijana parasta A-ryhmää vain ja ainoastaan oman itseni suhteen ja itselläni nämä kaksi asiaa yhdistyvät saumattomasti.)


Vanhempi poikani täyttää tänä vuonna 18. Tämän viikon perjantaina tanssitaan vanhojen tanssit.

Isälle tärkeitä hetkiä.


Kohta 18 vuotta sitten työkaverini Kimmo opasti omasta kokemuksestaan sanoilla, joita olen monelle tiimiläiselleni sittemmin jakanut:

"Älä lopeta omia harrastuksiasi kun lapsi syntyy. Sopikaa vuorot ja liikkukaa vaikka väkisin."

Toteutin Kimmon ohjetta (terveisiä!) mahdollisuuksien mukaan, iltalenkki alkoi usein vasta kymmeneltä illalla ja kroppa oli ylikierroksilla kun piti mennä nukkumaan. Silti liikunta oli silloinkin sen arvoista; piti pään kasassa aika kaoottisessa ja toisinaan riitaisassa pikkulapsiarjessa vaativien töiden ristipaineessa. Ja joo, liikunnan sosiaalista ulottuvuutta ei tuolloinkaan sopinut unohtaa - kiitos lenkkiseuralle!


Pikkulapsiaikojen jälkeen olen hoitanut omaa mielenterveyttäni liikunnalla. Hektisen työelämän sivussa seuraava rekisteröinti maratonille, hiihtoon tai vuorille pakottaa pölyttyneen kokoushuonetaistelijan ulos ja lenkille; kuolemanpelko on ihmisessä syvällä! Lenkki, padel, jumppa, kävely tai melkein mikä tahansa liikunta helpottaa jo tutkimustenkin mukaan sekä fyysistä että psyykkistä oloa. Vahvempi yleiskunto auttaa jaksamaan sekä elämässä että työelämässä.


"Nami nami!" sanoisi (yltiö-)positiivinen 90-luvun tv-juontaja.


Samaan hengenvetoon edellisten kanssa voidaan todeta, ettei liikunta ole kaikille mahdollista erilaisista syistä johtuen eikä lääkkeenä toimi jokaiselle eikä jokaiseen vaivaan.


Ei toimi, ei.


Minulle toimii.


Maastopyörällä juurakkoisella ja kivisellä polulla työasiat eivät pyöri mielessä; päällimmäisenä mielessä hakkaa pystyssä pysyminen. 20 metriä Kaukajärven pinnan alla kukaan ei soita, whatsappaa tai nyi hihasta. (Paitsi jos nykii, mutta se on sitten eri asia se.)


Liike on lääke.


Joskus se lääke tosin toimii vähän hassusti.


Post-marathon blues.

Ultra blues.

Maraton-masennus.


Nimiä on rakkaalla lapsella paljon.


Tutkimusta löytyy jonkin verran liikunnan puolelta, yleisellä tasolla enemmän. Saavutuksen jälkeinen krapula lienee tuttu ilmiö melkein jokaiselle naimisiin menneelle, ylioppilaaksi kirjoittaneelle, ison tapahtuman järjestäneelle tai muuten vain jonkin asian eteen pitkään ponnistelleelle: teet kauan töitä ja onnistut. Hetken hyvän olon tunnetta seuraakin mielialan sukellus ja pohjakosketus.


Lääke?


Niin, lääke.

Lääkkeeseen.


Joskus lääke vaatii oman lääkkeensä. Railakkaan ryyppyillan jälkeistä krapulaa voi siirtää eteenpäin naukkaamalla lisää. Maratonin jälkeistä krapulaa voi siirtää ilmoittautumalla heti seuraavaan - onpahan taas jotain jota odottaa ja tavoitella!


Ei terveintä kummassakaan tapauksessa ja joskus hinta täytyy maksaa.


Asioita ei voi loputtoman pitkään lykätä.


Alppien ylityksen jälkeen 2021 olin vahvasti ilmoittautumassa seuraavana vuonna mukaan tai ainakin keksimässä seuraavan eeppisen mittaluokan suorituksen, ja pian. Ultra bluesiin tarvittiin lääkettä!


Mieli oli maassa ja elämä maistui vuori-ilman sijaan kotoisalta mullalta.


Mitäkö tein?


En ilmoittautunut seuraavalle vuodelle mukaan. En keksinyt seuraavaa eeppistä kisaa. En edes ilmoittautunut välittömästi maratonille. (Ok, ok, hieman myöhemmin kyllä ja olihan siellä se Norjan hiihto odottamassa!)


Juoksumäärä tippui ja se oli hyvä. Hiihtokilometrejä tuli enemmän kuin aikaisemmin ja sitten tietenkin se Birkebeinerrennet maaliskuussa -22 Norjassa.


Kisan jälkeen ei sitten tullutkaan ultra bluesia vaan ihan vain perus-blues. Välittömästi hiihdon jälkeen tapahtunut lähipiirin kuolemantapaus vei pohjan pois arjelta pitkäksi aikaa. Ei seuraavaa kisaa, mutta ei kisakrapulaakaan. Suurempi järkytys jyräsi pienemmän murheen.


Pään hoidossa toimi tuttu lääke: liikunta.

(Sivussa keskustelut läheisten kanssa ja oma työstäminen.)


Kesäkuussa Jukolan viesti ikään kuin sivutuotteena muuttopäivän ohessa.


Sen jälkeen?


Muutama maraton, Marcialonga -24.


Nyt?


Ultra blues.


Vaikea saada itseä liikkeelle.

Vaikea innostua asioista.

Vähän tahmeaa.


Krapula.


Ja hyväksyminen.


Alkoholista johtuvaa krapulaa ei kannata siirtää korjaussarjalla. Maratonkrapulaa ei kannata siirtää seuraavalla ilmoittautumisella.


Sen sijaan kannattaa opetella tuntemaan itsensä ja hyväksyä se millainen on.


Maratonkrapula on karmea, mutta pieni tauko on pakko pitää.


"Anna olla kun poikaa vituttaa, anna olla aamusta iltaan

Vitutus on otettava kokonaan silloin kun vituttaa"

-- Ismo Alanko / Vittu kun vituttaa


Asioita ei voi aina siirtää, vaan joskus ne pitää ottaa kokonaan.


Maratonkrapulakin.


Seuraavaa sinistä hetkeä kohden!




165 views0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page