Oletteko kuulleet ratamestarista, tuosta lähes myyttisestä henkilöstä joka suunnittelee tapahtumien tai kilpailujen reitit lähdöstä maaliin ja pitää huolen että riittävä matka saadaan suoritettua sopivassa ajassa, turvallisesti?
Minä olen, ja vanhaa sanontaa mukaillen: "Ratamestari yllättää aina".
Transalpine Run juostaan länsi- tai itäreitillä vuodesta riippuen. 2021 käytössä oli länsireitti Hirscheggista Pradiin. Reitti päätettiin alustavasti kaksi vuotta aikaisemmin ja ratamestari juoksi vuotta ennen tapahtumaa kaikki etapit läpi tehden tarvittaessa omien kokemustensa perusteella muutoksia etappeihin. Viimeiset justeeraukset reitteihin tehtiin kisaviikolla olosuhteista johtuen.
Etappien korkeusprofiilit ja tarkat kartat jaettiin n. kuukautta ennen tapahtuman starttia. Spekuloimme Mikan kanssa taktiikoita vielä suhteellisen lähelle tapahtumaa ja mielestämme keksimmekin oivat suunnitelmat: pysytään liikkeessä, otetaan juomapisteet rauhallisesti ja alamäissä kovempaa.
Marssitaan mäet ylös ja hipsutellaan alas.
(Sivuhuomiona; armeijakouluttajani sanoja mukaillen: hyväkään suunnitelma ei kestä taistelukosketusta - ei muuten kestänyt meidänkään suunnitelmamme. Hyväksy ja mukaudu.)
Reitin korkeusprofiilissa paperilla pieneltä näyttävä ero saattaa oikeille vuorilla olla satoja metrejä ja kokemuksen mukaan kellon näytöllä kahden-kolmen pikselin korkuinen nousu (tai lasku) on maastossa ainakin viisikymmentä metriä.
No niin, lähemmäksi asiaa.
Ensimmäisen kerran ratamestari yllätti allekirjoittaneen saavuttaessa St Antonin Alppikylään. Yllätystä edelsi näin jälkikäteen hauska tapaus; tiedättekö johtaako hiilikuitu sähköä?
Reittien varrella oli koko matkan ajan alppilehmiä, vielä 2700 metrissä sai väistellä lehmänläjiä poluilla. Useimmiten polut kulkivat sähköpaimenilla suojattuna molemmin puolin ja melkein aina vähintään pudotuksen puolella oli polvenkorkuinen aita.
Tapahtuman päivänä olimme juosseet parin huipun yli ja hyvää vauhtia tulossa alas kylään, puolalaisten lääkäriystäviemme kanssa samassa porukassa. Juoksimme lehmien aitauksen läpi ja toisessa päässä oli heiluriportti, jossa näytti kulkevan sähkö myös. Nopeaa pohdintaa johtavuudesta (sauvojen runko on hiilikuitua) - varmaan johtaa mutta oltaisiinhan sitä saatu jo iskuja jos johtaisi? Noh, Mika juoksi ensimmäisenä portista ja huitaisi sauvoillaan portit auki - ei iskua.
Seuraavaksi suoraan edessäni toinen puolalaisista huitaisee portin auki: "saatana!" (puolaksi, tietenkin). Tulen heti perässä ja huitaisen toisella sauvalla toisen puolen auki ja toisella toisen; valtava räsäys ja sähkövirta kulkee läpi kropan.
Ei kivaa!
Onneksi kohta on epävirallinen juomapiste, helpottaa vähän.
Olo on erikoinen, mutta onneksi maaliin on kellon mukaan enää alamäkeä!
Paitsi ettei ole.
Kohta edessä häämöttää ylämäki. Ja toinen ylämäki.
Ratamestari yllättää aina.
Viimeisen päivän etapilla oli korkeusprofiilin mukaan lopussa yli kaksikymmentä kilometriä alamäkeä.
Ja olihan sitä, tavallaan.
Se alamäki sisälsi kohtuullisen paljon ylämäkeä myös, mutta elämähän on pientä ylä- ja alamäkeä vaikka suunta olisikin selvä!
Joka tapauksessa, alaspäin ja kohti maalia mentiin.
Pitkää alamäkeä, eikä kartan mukaan mitään muuta. "Oliskohan tässä jo kaikki ylämäet?"
No ei.
Hyväpintainen asvalttitie jatkuu kohti laaksoa ja kylää. Vasemmalla on kaunis viiniviljelmä. Oikealle suoraan ylös vuorille haarautuu pieni tie, heitämme läppää että tuonne se reitti varmaan kääntyy.
No niin kääntyikin.
Kilometrin ketunlenkin ja kohtuullisen monen nousumetrin jälkeen palaamme takaisin samalle tielle. "Näyttääkö sun kello vielä nousumetrejä?".
No näyttäähän se vielä pariasataa.
Huoh.
Vajaan kilometrin jälkeen oranssi kyltti ohjaa oikealle rinteeseen. Jokohan nyt olisi viimeinen ylämäki?
Ehkä.
Ei kannata uskoa olevansa maalissa ennen kuin on, on sitten kyseessä yrityskauppa tai kestävyystyhmäily.
Ratamestari yllättää aina.
Comments