Somewhere over the rainbow, way up high
There's a land that I heard of once in a lullaby
Somewhere over the rainbow, skies are blue
And the dreams that you dare to dream
Really do come true
Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far behind me
Where troubles melt like lemon drops
Away above the chimney tops
That's where you'll find me
-- Over the Rainbow / Yip Harburg
Oma keho on liikkujalle tärkein työväline, kumppani ja joskus pahin vihollinen.
Vuosia sitten silloinen valmennettavani, lahjakas rullaluistelija, istui maassa suorituksensa jälkeen.
Ei mennyt putkeen, ei.
"Vitun jalat!"
Nyrkki osuu vasempaan reiteen.
"Vitun jalat!"
Nyrkki osuu oikeaan reiteen.
Pää kesti, jalat eivät.
Mieli oli kovempi kuin keho.
Tiedän tunteen.
Usein kestävyystyhmäilyissä tuntuu siltä, että petollinen keho ei kestä vaikka mieli tahtoo ja käskee.
Reisi kramppaa.
Varpaankynsi mustuu.
Jalkapohjaan tulee rakko.
Keuhkokapasiteetti ei riitä.
Keho väsyy. Mieli kestää.
Usein mieli kestää ja käskee liian pitkään.
Kuusisaari, Helsinki, 2001.
Liian lämmintä. Nestehukka. Liian vähän energiaa.
Liian vähän kokemusta.
Liian vähän järkeä.
Liikaa tahtoa.
30+ kilometriä juostuna.
Liian kova tahti.
Mennään alle 3:30!
Paitsi ettei mennä.
Pitkä käytävä Meilahdessa, katon loistevalot, lopulta pimeys.
Mieli kesti, keho ei.
Noin 210 kilometriä Alppihurjastelua takana, tänään suoritettuna koko reissun pisin nousu 3000 metriin.
Lähdetään alas, pahaa kivikkoa.
Sitten kivikko loppuu, onpas helppo juosta!
Nurmikkoa, huudellaan vastaantulevalle ensiapuryhmälle. Tämähän menee!
Sitten: tulitikkuaskin korkuinen kivi. Oma katse jossain muualla - helppo kohta.
Horjahdus, käsillä vastaan ja oikea polvi maahan.
Ai saatana!
Mika kysyy mitä tapahtui - sanon että polvi kolahti, mutta jatketaan.
"Katto nyt, tolle pitää tehdä jotain!"
"Eikä pidä, jatketaan!"
"Pitää sille, mä kaivan varusteet ja pitää huutaa EA-porukalle!"
Käännyn takaisin, juoksen ylämäkeen ensiaputiimin perään. Kääntyvät takaisin, kysyvät kehen sattui, kaveriin?
Sanon että omaan polveeni.
Sitten paikkaillaankin, pitkään ja hartaasti.
V*tuttaa. Aikaa kuluu, vika päivä. Maaliin pitäisi päästä.
Mieli käskee.
"It's a really long way to the next food station. Can you make it? It's a really, really long way!".
"Sure."
"Have you got any painkillers? Take some."
Antaa kourallisen kipulääkkeitä. Polvessa perhoslaastarit pitävät haavan reunoja yhdessä, päällä valtava määrä sideharsoa.
Annan pillerit Mikan reppuun; näitä en käytä.
Matka jatkuu.
Keho kestää.
Mieli on (liikkujan) tärkein työväline, kumppani ja joskus pahin vihollinen.
Mitä tapahtuu kun sekä mieli että keho väsyvät?
Keho turtuu ja mieli hidastuu?
Silloin saavutaan maailmaan väsymyksen tuolla puolen.
Siinä maailmassa pieni kivi melkein lopettaa seitsemän päivän urakan.
Siinä maailmassa pieni vastoinkäyminen töissä mustentaa koko horisontin.
Siinä maailmassa lapsen valvomisesta väsyneet vanhemmat riitelevät, taas.
Mieli ei käske. Keho ei kestä.
Kuitenkin;
energiapatukka. Hetken hiljaa.
Ystävällinen sana työkavereilta. Hiljainen hetki kahvilassa.
Lenkki ja mahdollisuus lepoon molemmille. Kuppi teetä.
Väsymyksen tuolla puolen armo korvaa tavoitekilometriajan, ylevät kasvatustavoitteet ja mittarit.
Maalissa on mukavampi olla kuin ei.
Tehty on parempi kuin täydellinen.
Somewhere over the rainbow, way up high
There's a land that I heard of once in a lullaby
Comments